Käytännössä silloin, kun ihminen kuvittelee löytäneensä onnen, viedään se siltä jollain käsittämättömällä tavalla pois. Hyvin pienellä asialla, henkisellä astalolla, joka isketään suoraan kaulavaltimoon. Tarpeeksi usein kun se toistuu, sitä väistämättä lakkaa uskomasta todelliseen onneen. Onnistumisprosentit parisuhteissa ovat täysin onnettomat, kun kaikki ovat nykypäivänä niin helvetin rikki, hajoitettuja ja jollain tavalla pahasti satutettuja. Kaikkien suojamuurit voittavat Kiinan muurin kevyesti ja jokaisen suurin pyrkimys on suojella vain ja ainoastaan itseään. Jokainen kohtaamani mies tai nainen on saanut niin pahasti turpaansa (monet useaan otteeseen), ettei luottamusta toiseen enää vain ole olemassa. Ja jos onkin, sitä pidetään visusti piilossa ja vakan alla.
Sitten kohtaa ihmisen, joka paitsi ansaitsee luottamuksesi myös vaatii sitä. Yhtäkkiä olet tilanteessa, jossa ne rääpäleen kokoiset onnistumisprosentit ovatkin kiinni juuri siitä luottamuksesta, jota olet oppinut piilottelemaan, välttelemään ja kiertämään. Olet ihmisen kanssa, johon haluat luottaa kuin vuoreen. Vieressäsi oleva ihminen ansaitsee sen kaikin mahdollisin tavoin ja vaatii sitä, koska tietää sen olevan happipullo parisuhteen keuhkoille. Huono kielikuva, mutta jotain sen suuntaista. Totuushan oli minullekin joskus muinoin se, että luottamuksella parisuhteet pysyvät paitsi kasassa myös kehittyvät eteenpäin.
Vituttaa aivan sumeesti. Minua on lyöty ja potkittu, niin kauan että olen tajunnut, ettei ihmisiin kannata luottaa. Rakkauteen ei ainakaan, jos ihmisiin sitten. Ne arvet tuntuvat kasvoissani vieläkin, kehossani polttomerkki kirvelee ja sydämeni huutaa edelleen: älä luota! Mutta minä olen rakastunut ja haluan luottaa. Minuun ollaan rakastuneita, ja minulta vaaditaan luottamusta. Tämä parisuhde ei liiku senttiäkään ennen kuin minä luotan itseeni ja tähän suhteeseen. Vaan mistä minä muka oikein sen luottamuksen revin? Ei ole pohjalla mitään, ei yhden yhtä syytä, alkaa taas luottamaan.
]]>Huomasin, etten ole päivittänyt tätä aikoihin. En ole myöskään päivittänyt aikoihin osoitekirjaani, sähköpostiani, kännykän tekstiviestikansiota, olohuoneeni lehtikoria tai likapyykkiäni. Kaikkien edellä mainittujen lisäksi olen laiminlyönyt röyhkeästi lähes kaikkea, joka kuuluu omaan asuntooni. Miksikö? -Siksi, etten ole ollut kodissani.
Miksikö? -Koska olen rakastunut.
Apinasta sitten toden totta tuli vaikka mitä. Asiat vain naksahtivat paikalleen. Kuten edellä kirjoitin, olen hänelle jotakin upeaa, josta hän on iloinen. Hurjinta kaikessa on, että tunteet ovat hyvinkin molemminpuoliset. Olemme olleet yhdessä Lontoon matkasta lähtien kuin paita ja perse. Vietimme yhdessä joulukuun, välipäivät, uudenvuoden ja kaikki muutkin päivät. Tapasin hänen lapsensa, siskonsa, veljensä, tätinsä ja ystävänsä. Esittelin hänet siskolleni, ystävilleni ja vanhoille tutuille. Olemme olleet yhdessä matkalla, lenkillä ja sängyssä. Olemme viettäneet päiviä pelkästään rakastellen ja nauraen. Olemme viettäneet päiviä lasten kanssa yhdessä, leikkien, ruokaa laittaen ja arkea eläen. Olen sairastanut hänen nähtensä oksennustaudin ja nukkunut purentakisko suussani.
Suhteessamme on ollut ja on läsnä kaikki intohimo, joka siinä alkuvaiheessa kuuluukin olla. Suhteessamme ei ole käsittämättömiä ja epärealistisia vaatimuksia toiselle eikä omituisia ja absurdeja oletuksia siitä, millainen toisen kuuluisi. Tässä on vain kerta kaikkisen tasapainoisesti läsnä realismi ja intohimo. Ja tässä on niin perhanan hyvä olla, että mietin miten olen koskaan suostunut mihinkään vähempään, kenenkään kanssa? Mikään ei ole koskaan ollut näin absoluuttisen hyvää, ja samalla realistista.
Olemme nukkuneet vain muutaman yön erillään. Nyt olen ollut järjestelemässä käytännönasioita kotonani ja huomannut mitä kaikkea olenkaan laiminlyönyt. Se naurattaa. Olen kotona nyt, sillä nyt on myös se hetki, kun suunnittelemme yhteistä kotia. Näin nopeasti, kysyt mielessäsi. Kyllä, näin nopeasti, minä vastaan. Eikä ehdotus siihen tullut minulta, vaan häneltä.
Tiedän mitä monen mielessä liikkuu, enkä minä osaa antaa sellaista selitystä missään muodossa, että saisin ketään ymmärtämään miltä tämä tuntuu. Vastaan vain lyhyesti, tuntuu oikealta.
]]>Mitä minä nyt teen? Virtanen täytti päiväni ja nauratti. Kannusti ja kirjoitti. Kommentoi ja loi. Virtanen oli inspiraatio, kurkistus ukkomiehen eloon ja oloon. Vanha herra sai minussa aikaan sympatiaa, vihaa, huvittuneisuutta, myötätuntoa, ymmärrystä ja ymmärtämättömyyttä. Kaikkea.
Ja nyt se vain otti ja lopetti. -Miksi?
Kuka noihin saappaisiin voi astua?
P.S. Apinasta lisää myöhemmin.
]]>1. "Meidän pitäis iskeä joku mies ja viedä se jatkoille pitämään vähän kivaa."
2. Muutaman (kymmenen) siiderin jälkeen mun mielestä se on todella vetovoimainen tyyppi.
]]>Entinen poikaystäväni opetti minulle Ziggyn ja vaikka tämän miehen kanssa yhdessäolemista kadunkin, Ziggyä en kadu päivääkään. Pitkään se muistutti elävästi minua juuri hänestä ja suhteemme traagisesta kohtalosta. Nykyisin olen kuitenkin oppinut näkemään Ziggyn ilman niitä turhia ajatuksia menneestä, ihmisestä joka käytti minua hyväkseen, joka tarkoituksella minut hajoitti. Ziggy on suurempaa ja sen kaiken ylpuolella. Sittemmin se on rytmittänyt minun eloani useassakin eri käänteessä, se on tarjonnut kohtaamisia ulkomailla tuikituntemattomien, mielenkiintoisten persoonien kanssa. Se on saanut itkemään, nauramaan ja tuntemaan. Ziggy on vienyt sydämeni.
"And it was cold and it rained so I felt like an actor
And I thought of Ma and I wanted to get back there
Your face, your race, the way that you talk
I kiss you, you're beautiful, I want you to walk"
Minä olen syötävän hyvännäköinen, ihana nainen, loistava persoona ja hauska. Älykäs, kaunis, mukava ja tunnun hyvältä. Minulla kaunis takapuoli, hyvänmuotoiset rinnat ja nauravat vihreät silmät. Hymyni on valloittava. Ihoni tuoksuu hyvältä ja se on pehmeä. Minua on hyvä koskettaa, minulle on helppo puhua ja minä saan nauramaan. Olen uskomaton tyttö, joka on liian hyvää ollakseen totta. Olen seksikäs, intohimoinen ja hyvätahtoinen.
Näin sanoi Apina.
Tämän viikon työmatkastani selvittyäni, olen menossa hänen luokseen. Tulenko korkealta ja kovaa taas alas, vai onko tämä todella juuri sitä, miltä tämä tuntuu?
]]>Matka oli energiapiikki suoraan suoneen, huomaan olevani onnellinen. Se sana on saanut minun sielussani nyt ihan uuden merkityksen, sillä en ole ollut onnellinen edes hetkellisesti vuosiin. Olen ollut solmussa kuin partiolaisten köydet. Nyt silmäni aukesivat minulle itselleni, mutta samaan syssyyn eksyin uudestaan, tietysti.Syykin oli vanha tuttu.
Lontoossa oli mies, johon rakastuin. Kun hän kätteli minua ensimmäistä kertaa, jalkani meinasivat lähteä alta. Siellä me sitten kuljettiin käsikädessä, pimeän Thames-joen vartta ja suudeltiin. Nukuin kapeampaakin kapeammassa hostellin sängyssä hänen kainalossaan ja pidin kerrankin siitä kiinni, ettei pantu. Pidimme kädestä kiinni ja silittelimme toisiamme sitäkin enemmän. Minä olen kuulemma syötävän näköinen, hän muistutti ihanaa pikku-apinaa. Kotiin paluusta on alle 24 tuntia ja ajattelen häntä lakkaamatta.
Apina asuu aivan toisella puolella tätä maata, niin kaukana ettei junalla oikeastaan voi sinne mennä, pitää lentää. Hän on hieman minua vanhempi. Hänellä on jo 2 lasta. Hän on eronnut vajaa vuosi sitten. Toisin sanoen, kaikki speksit puhuvat tämän jutun onnistumista vastaan. Olen rakastunut jälleen kerran mahdottomaan. Ovatko olosuhteet todella vain olosuhteita vaiko enemmänkin vaikeita olosuhteita? Suuria ratkaisuja on vaikeaa tehdä tuntematta mihin on menossa. Tutustuminen on vaikeaa, kun toinen on kaukana.
Nyt mietin, pitääkö kaiken olla helppoa sittenkään? Tummatukkainen töistä pyysi minut treffeille. Lupauduin alustavasti huomiseksi. Mihin olen menossa? Mielessä pyörii Apina, joka tuntuu olosuhteissani mahdottomalta. Arjessani on tarjolla mukava mies, Tummatukkainen, joka myös sytyttää, joka on mahdollinen. Jos saisin ihan vapaasti valita, ilman muiden minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia, ottaisin Apinan. Mutta kun siinä on ne olosuhteet, ne kuuluisat, vaikeat perhanan olosuhteet. Tummatukkaisen kanssa kaikki olosuhteet on puhuttu selviksi, ja hän on avautunut. Se juttu voisi tosissaan myös toimia.
Solmussa siis. Täällä taas. Mutta ainakin hymyilyttää koko ajan.
]]>
Viime aikoina olen itse pettynyt oman blogini sisältöön. Juttuni ovat mielestäni olleet turhan yksipuolisia, tylsiä ja huonosti kirjoitettuja. Täytynee ottaa itseään niskasta kiinni ja jotenkin ryhdistäytyä. Kirjoittajana koen usein sellaisia perfektionistin oireita, vaikka muuten olen mielestäni kohtuu lungityyppi. Tämän painetun (tai sähköisen) sanan tulisi olla ihan priimaa, näin minun kohdallani ainakin.
Tämä bloggailu ei itseasiassa jää kovin kauas itsensä paljastelusta. Siitähän tässäkin on pohjimmiltaan kyse. Minunkin blogini on anonyymi, tätä ei lue kukaan tuttuni. Ainakaan en ole antanut osoitetta kenellekään, siis jos joku tuttu lukeekin, hän ei ainakaan ole ilmaissut tunnistavansa minua. Anonyymina kuitenkin paljastelen täällä itseäni ja asioita itsestäni, joista normaalisti olisin hyvin hiljaa. Samalla elää pieni kiinnijäämisen pelko: "jos joku sittenkin tunnistaa minut?" Kaikki yhtä, se on kiihottavaa ja ainakin vähän jännittävää, pikku piristysruiske arkeen.
Samalla tyydytän omaa pohjatonta uteliaisuuttani. On vaan ihan pakko tiirailla muiden elämää ja sitä miten he touhuistaan selviävät. Sisälläni taitaa asua aikamoinen stalkeri, sen paljastelijan lisäksi.
Mikä on blogin syvin olemus? Onko sitä vai onko tämä vain ajanviete?
]]>