Tänään aion olla myöhään töissä (kyllä, kirjoitan tätä luvattomasti esimieheltäni salaa, toivon etten jää kiinni). Sen lisäksi, että yritän paikata epätoivoisesti syntyneitä miinustunteja, kiroan itseäni niiden synnyttämisestä. On vain ennen kaikkea kurjaa ja tylsää vääntää extrapitkää päivää, tyhjässä toimistossa yksin, ja vielä perjantai-iltana. Omat tunnelmat liikkuvat jännityksen, vitutuksen ja tylsistymisen rajamailla.

Toisaalta, olen saattanut tänään loppuun monta työasiaa, joiden ansiosta voin viettää aidosti vapaan viikonlopun vailla yhtään järkevää ajatusta. Ei siis mitään "voi kun mun oikeastaan pitäisi olla nyt tekemässä sitä ja tätä" eikä myöskään "itseasiassa en ehdi nyt, kun kirjoitan tätä yhtä työjuttua". Rentouttava, ihana, tyhjä ja vapaa viikonloppuni odottaa. Heti, kun kellokorttini sallii minun poistua oikean elämäni pariin.

Aion mennä kotiin, juoda lasin sherryä, kuunnella hyvää musiikkia ja meikata itseni superbeibeksi. Valitsen kivat vaatteet, laitan tuoksua decolteelle ja kipsuttelen korkokengillä kotiovesta ulos. Ja mikä siellä odottaa? Siellä odottaa hyvä ystävättäreni ja hänen visiitillä oleva äitinsä. Menemme vain lasilliselle jonnekin. Saa nähdä mitä tapahtuu, viimeksi päädyimme karaokeen. (Sanottakoon, että en ole "karaoke kind of girl". En osaa laulaa, en nauti siitä enkä pääasiallisesti niistä paikoistakaan. Joskin, jotain kivaa siinä on, jos käy kerran vuodessa toteamassa, että tietyt asiat säilyvät aina. Nimittäin suomalaisten yllytyshulluus humalassa ja karaokebaarit näiden hulluuskohtausten mekkana.) 

Tänä viikonloppuna piti olla treffit. Hänestä, jota vielä viikko sitten suutelin, ei ole kuulunut. Aika perinteiseltä tämä kuvio tuntuu, tuttuja ratoja kulkee, tunnistan oireet. Mutta katsotaan nyt, yritän olla tuomitsematta ennen todellisia faktoja. Vatsassa on kyllä perhosia, kun ajattelinkin hänen suutelemistaan.

Juuri nyt haluaisin heittäytyä maahan ja huutaa suoraa huutoa. En raivosta, en ilosta enkä turhautumisesta. Ihan vain, koska en ole sitä aikoihin tehnyt. Sen sijaan nakutan tässä tätä typerää näppäimistöä, hoidan muutaman homman loppuun, suljen koneen, kirjaan itseni ulos ja astun sateeseen. Ilma tuoksuu paremmalta ja mieleni on levollinen vain minun omasta seurastani.

Oikeastaan, jos sittenkin jäisin kotiin kuuntelemaan jazzia, sadetta, kynttilöiden lepatusta ja omaa hengitystäni...