Alberta palasi.

Minulla on taas syy kirjoittaa, joku jolle vuodattaa ja kenties myös eräs joka lukee.

En tiedä mistä aloitan, mitä kerron ja mhin sen tarinan tällä kertaa päätän. Mikään ei ole tavallaan muuttunut edellisestä kirjoituskestani. Luottamuspula on, jos mahdollista, entistä suruempi ongelma. Apina, johon syvästi rakastuin ja joka rakastui minuun, ei ole enää minun pikkuötökkäni. Rakkautta riitti, olosuhteet muuttuivat vain niin suureksi ongelmaksi, että suhde kuoli. Rakkaus ei.

Olen ollut vapun aikaan sattuneesta erostamme saakka rikki kuin risukasa. Epätoivoisia yrityksiä räpistellä eteenpäin, mutta ei mitään todellista. En ole käynyt juhlimassa, en ole käynyt treffeillä enkä varsinkaan ole antanut itseni ihastua. En tiedä mitä odotan, sillä en osaa enää määritellä mitä uskallan haluta. Toivon paljon, edelleen, mutta pelkään jo entistäkin enemmän todellisuutta, toisia ihmisiä ja rakkautta.

En ole onneton, sillä moni muu asia elämässäni sujuu mallikelpoisesti. Urheilen enemmän kuin talvella, syön paremmin ja olen tullut läheisille ystävilleni vihdoin ulos kaapista oman biseksuaalisuuteni kanssa.  Sen kanssa, että naiset eivät ole minulle vain seksikumppaneita, vaan voisin aidosti kuvitella seurustelevani sellaisen kanssa siinä missä miehenkin. On ollut helpottaa olla vihdoin avoimesti, mitä on. Työ sujuu, kavereita on. Kesä on, lämmintä on. Ruokaa on ja vanhemmatkin on. Kaikki on siis ihan kelvollisesti. Ihan ok. Mutta en vain yksinkertaisesti ole onnellinen. Kyllä elämässä pitäisi saada olla onnellinen. Eikö?