Siirryn torstaina työttömien pariin. Sopimukseni loppuu silloin ja se on ihan oma vikani. Toisin sanoen, ilmoitin itse etten ota jatkoa vastaan. Tämä kaikki siksi, etten tee juuri nyt sellaista työtä joka on oma alani tai edes oman mielenkiintoni kohde. Tiimini, jossa työskentelen, sen sijaan on maan mainioin ja esimieheni yksi parhaista. Työ ei vain ole riittävän mielenkiintoista ja palkitsevaa. Palaan siis 3 päivän kuluttua takaisin freelancer-elämään, jossa mikään ei koskaan ole varmaa. Mamma kysyi puhelimessa: "oletko aivan varma, että teet oikean ratkaisun?" -Ei, en ole. Itseasiassa, luulen olevani tyhmä. Heitän vakituisen työn ja vakituiset tulot helvettiin ja hyppään kohti mustaa aukkoa. Freelancerina jo kerran työskennelleenä tiedän, että se on vaikeaa ja todella hankalaa ainakin kahdesta syystä:

1] Saada asiat aikaiseksi oikeassa aikataulussa. Olla toisin sanoen keksimättä tekosyitä sille, miksi kahvilassa 3 tunnin aamulatte on järkevämpää kuin tiukka työ.

2] Saada kasaan riittävä määrä rahaa oikeaan aikaan kuussa, voidakseen maksaa kaikki (tai edes tärkeimmät) laskut.

Joten mamma, ei, en tiedä yhtään mitä olen tekemässä. Sen sijaan tiedän harvinaisen selkeästi miksi niin teen. En halua herätä joka aamu vain mennäkseni töihin, josta en pidä. En halua joka päivä työpöydän ääressä todeta, että tämä ei kiinnosta minua lainkaan. Enkä halua olla kirjoittamatta. Minä olen viestintänalan työntekijä ja sitä haluan elääkseni tehdä. Jos en voi tehdä sitä, menen takaisin koulunpenkille ja koitan vihdoinkin joskus valmistua.

-Niin- itseasiassa tuo jälkimmäisin on ollut minulle varteenotettavin vaihtoehto, joskin taloudellisesti mahdoton. En ole opiskellut riittävän aktiivisesti, sillä olen tehnyt töitä. En saa opintotukea, ennen kuin olen suorittanut 20 opintoviikkoa (mitä ne lieneekin niissä uusissa pisteissä). En pysty puristamaan 20 opintoviikkoa, koska minun on pakko tehdä töitä, koska en saa opintotukea. Oma vikani, mutta oravanpyörässä pyörin silti. Siis rakas mamma, jos menen takaisin opiskelemaan, saat elättää minua luonasi. Enkä ihan totta usko, että kumpikaan meistä kestäisi sitä.

Tätä kaikkea olen pyöritellyt liikaa mielessäni viime viikot. Siitä syystä päädyin ratkaisuun lähteä lomalle kotiseudulleni viikoksi. Aion urheilla koko viikon, koska minulla kerrankin on siihen aikaa. Aion lukea lukusia tunteja päivässä, koska minulla on siihenkin aikaa. Ja kyllä, aion juoda aamulla 3 tuntia aamulattea, koska minulla on siihen aikaa. Tämän kaiken uskon kirkastavan minun mieleni ja auttavan minua keksimään mitä helvettiä minä oikein tahdon. Itseltäni ja elämältäni.

Sitten palaan kotiin, arkeen ja menen taas töihin. Sillä onnekseni, olen sentään niin pätevä, että freelancerinakin mulle näyttää olevan kiitettävästi töitä tiedossa. Se ei ota päähän vähääkään.

Ai niin, hän jota suutelin reilu viikko sitten, laittoi viikon ihan lopussa viestin. "Oon ollut vaan töissä yötä päivää ja vielä jatkuu sama meininki. Ensi viikon alussa helpottaa." Hmpf. Oliko tuo anteeksipyyntö? Vai kutsu treffeille nyt tällä viikolla? Ja jos ei kumpaakaan, niin mitä se sitten oli? Miehet ovat oikeasti vaikeita ymmärrettäviä.