Olin Hra. Lahden luona ja päädyimme yhdessä siihen, ettei tämä juttu voi jatkua näin. Hän välittää, mutta ei osaa sitoutua; pelottaa liikaa; ei osaa selittää. Surettaa Hra. Lahteakin, itkettää jopa, vaan silti enemmän; pelottaa; ei osaa selittää. Minäkään en osaa ymmärtää enää enempää, joten näin kai sitten on parempi. Mutta en minäkään osaa selittää tätä tilannetta, en tuntemuksiamme tai koko asiaa. Ymmärrettävät ajatukset tulevat sitten varmaan muutaman päivän päästä, jos tulevat.

Olen vain aivan pohjattoman surullinen ja keskittynyt itkemään. Tunnen edelleen hänen kätensä, ihonsa ja äänensä vaan läsnä ne eivät silti ole. Sattuu aika lujaa, lujempaa kuin olisin uskonut.

Niin, ja eilen sanoin sen viimeisenä ennen lähtöä. "Minä rakastan sinua." Ja hän alkoi itkeä. Minä poistuin junaan... itkien.