Hyvää tekstiä, sellaista jonka kanssa voi myötäelää. Ymmärrän hyvin tuota kuviota mitä selostat, itse olen yrittänyt pitää suhdetta yllä mutta jotain on kokoa ajan rikki siinä ja se on että elän toisen unelmaa, en omaani. Enkä tiedä mihin mennä.

Vastaan:

Tuo tunne valtaa varmasti jokaisen aika ajoin. Se mikä tekee siitä surullisen, on jos se jatkuu pidempään ja pidempään. Silloin se alkaa väistämättä syödä ihmistä sisältäpäin. Silloin sitä kadottaa itsensä, omat halunsa, toiveensa ja jopa persoonansa. Elämässä ei pitäisi alkaa elää toisen haaveita, vaan tehdä yhdessä yhteisiä unelmia. Rakentaa kompromisseista yhteinen tulevaisuus, jota toteuttaa. Mutta, helpommin sanottu kuin tehty. Liian usein jopa parisuhteiden ulkopuolella alkaa elää toisten vaatimaa, odottamaa tai neuvomaa elämää, sen sijaan että miettisi mitä minä itse haluan. Siltikin siitä täytyisi muistuttaa itseään ja siihen pyrkiä.

Rakkaus on niin kovin voimallinen tunne, että siihen ja sen keskelle on helppo hukuttaa itsensä. Sinne on helppo eksyä. Mutta nyt piktän sinkkukauden jälkeen on äärimmäisen helppoa sanoa, että yksinäisyys on tismalleen samankaltainen tila, jonne eksyminen, hukkuminen ja itsensä kadottaminen on lähes ehdotonta. Kaikessa kamaluudessaan ja kauneudessaan, minä olen siltikin niin sinisilmäinen, että uskon jossain olevan olemassa ihminen, jonka kanssa pystyn jakamaan unelmat. Sen sijaan, että alkaisin elää toisen haaveita. Yritän uskoa kovasti joka ilta nukkumaan mennessäni, että tulee vielä ihminen joka haluaa nukkua vieressäni joka yö, joka kaipaa siihen kainaloon ja joka uskoo sen voimaan. Eikä koe olevansa minun haaveideni mahdollistaja. Tai ei pidä minua sellaisena itselleen.

Olenko ihan umpinaiivi?