Olen usein haaveillut ja suunnitellut lapsia. Olen äärettömän lapsirakas nainen ja hyvä niiden kanssa. Olen yhteensä 7 lapsen täti, 2 kummitäti ja sen lisäksi lähipiiriini kuuluu rakkaita ystävien lapsia yhteensä kymmenisen kappaletta. Kaikkiin pariin kymmeneen lapseen pidän paljon ja tiiviisti yhteyttä. Yritän olla kummilapsilleni sellainen "oikeasti läsnäoleva" aikuinen, johon he sitten varttuneemmassa iässä voivat tukeutua, jos ja kun omiin vanhempii ei voi. Olen mielestäni onnistunut siinä aika hyvin.

15-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani: minusta tulee äiti 21-vuotiaana.

Ei tullut.

Halusin äidiksi jo 19-vuotiaana ja jälkeenpäin ajateltuna, olisin voinut yhtä hyvin tullakin äidiksi. En ollut silloin yhtään sen vähempää valmis äidiksi kuin nytkään. Edelleen tahdon sitä niin kovasti, että kohtuun koskee. Varsinaista todellista tilaisuutta asialle ei koskaan ole ollut, sillä jollain tavalla kuitenkin haluaisin tarjota tulevalle lapselleni mieluummin kokonaisen rakastavan perheyksikön kuin vain itseni. Yksinodottavia väheksymättä, olen halunnut itsellenikin rinnalleni jonkun jakamaan tätä kaunista asiaa. No, oikeaa henkilöä ei tullut vastaan 21-vuotiaana eikä sen koomminkaan. Tai, on tullut vastaan, mutta minä en ole ollut oikea heille. n. 2 vuotta sitten, kun paras ystäväni alkoi odottaa esikoistaan, tulevaa ihanan valloittavaa kummityttöäni, totesin todella haluavani lapsia nyt.

Sen jälkeen olen alkanut miettiä erilaisia vaihtoehtoja tehdä lapsi yksin. Tiedän kaikki puolustelut aihepiiristä sekä puolesta että vastaan. Olen kuullut ne kaikki kritiikit ja puolustuspuheet, joita kaikki naiset tilanteessani saavat kuulla. Olen myös pohtinut kaikki vaihtoehdot läpi adoptiosta keinohedelmöitykseen. Nämä kaksi mainittua ovat vain niin suuri taloudellinen kysymys tällä hetkellä, etten ole varma onko se mahdollista. (Ja jälleen epäileville tiedoksi, tiedän kyllä, että myös lapsi maksaa. Ja maksaa useita vuosia tästä eteenpäinkin, mutta lapsen hankkiminen perinteisin keinoin ei maksa. Ja jo olemassa olevan lapsen kanssa elämiseen on olemassa taloudellista tukea yhteiskunnalta, sen hankkimiseen ei.) Perinteinen "bongaa kuka vaan ja katso tuleeko hakuammunnasta tulosta"-tyyppinen ratkaisu ei tunnu vaan kovin mielekkäältä. Kuten ei myöskään ajatus mahdollisesta klamydiasta tai hepatiitista. (Ja lisäksi olen havainnut, että tuntemattomat miehet ovat jopa positiivisen tarkkoja kortsusta nykyään. Tai ehkä vain minä olen tavannut niitä miehiä.)

Tästä asiasta sitten puhuessani erään tutun miehen kanssa, hän rivien välistä ilmoittautui isäkandidaatiksi. Hän on kolmissakymmenissä, lapseton, parisuhteeton ja ihan hyvä tyyppi. Paino viimeisillä sanoilla, jolloin ymmärrämme miksi minulla ei ole koskaan ollut mitään hänen kanssaan oikeasti. Nyt aloin miettiä useita kysymyksiä. Voisiko tässä olla ratkaisu? Vai sekoitanko vain tämän miesparan pään? Haluaako hän sittenkin parisuhteen vai lapsen? En oikein osaa tarttua aiheeseen ja puhua hänelle suoraan, sillä olen saattanut käsittää moiset "rivien välit" väärinkin.