Kun tärkeimmät blogisuhteeni (Herra Virtanen ja Neiti Alberta) alkoivat tsekkailla tarkemmin oman bloginsa kävijätilastoja, päätin minäkin. En tiedä mitä niistä nyt loppujen lopuksi kostuin, mutta hyvää ja kivaa oli huomata, että blogiani luetaan. Entistä mukavampaa on se, että joku jättää jälkensä. Useinmiten kylläkin juuri kaksi edellä mainittua. Itseasiassa he ovat minun parisuhteeni (monikkomuotoinen sellainen) verkossa. On mielenkiintoista, opettavaista ja kutkuttavaa kuulla tuntemattomien mielipiteitä. 

Viime aikoina olen itse pettynyt oman blogini sisältöön. Juttuni ovat mielestäni olleet turhan yksipuolisia, tylsiä ja huonosti kirjoitettuja. Täytynee ottaa itseään niskasta kiinni ja jotenkin ryhdistäytyä. Kirjoittajana koen usein sellaisia perfektionistin oireita, vaikka muuten olen mielestäni kohtuu lungityyppi. Tämän painetun (tai sähköisen) sanan tulisi olla ihan priimaa, näin minun kohdallani ainakin.

Tämä bloggailu ei itseasiassa jää kovin kauas itsensä paljastelusta. Siitähän tässäkin on pohjimmiltaan kyse. Minunkin blogini on anonyymi, tätä ei lue kukaan tuttuni. Ainakaan en ole antanut osoitetta kenellekään, siis jos joku tuttu lukeekin, hän ei ainakaan ole ilmaissut tunnistavansa minua. Anonyymina kuitenkin paljastelen täällä itseäni ja asioita itsestäni, joista normaalisti olisin hyvin hiljaa. Samalla elää pieni kiinnijäämisen pelko: "jos joku sittenkin tunnistaa minut?" Kaikki yhtä, se on kiihottavaa ja ainakin vähän jännittävää, pikku piristysruiske arkeen.

Samalla tyydytän omaa pohjatonta uteliaisuuttani. On vaan ihan pakko tiirailla muiden elämää ja sitä miten he touhuistaan selviävät. Sisälläni taitaa asua aikamoinen stalkeri, sen paljastelijan lisäksi. 

Mikä on blogin syvin olemus? Onko sitä vai onko tämä vain ajanviete?