Hra. Lahti on virallisesti nihkeä ja etäinen. Hän otti kuitenkin asiakseen soittaa minulle, mutta puhelun asiasisältö oli köyhä ja kylmä. Eilen illalla tuli itku pitkästä aikaa.

Entinen kihlattuni ja hänen uusi avovaimonsa kutsuivat minut luokseen juustoja syömään ja hyvistä viineistä nauttimaan. Siinä ei itsessään ollut mitään erityistä tai tavallisesta poikkeavaa. Siellä meitä sitten oli muutamia ja ihmeteltiin, kun olikin niin kummallisen erityisesti katettu pöytä... Kunnes minä tajusin: olivat menneet kihloihin ja nämä olivat yllätyskihlajaiset! Ajatukseni lähtivät pyörimään tuhatta ja sataa. Olen oikeasti vilpittömän onnellinen heidän puolestaan, mutta samaan aikaan jäin pohtimaan omaa elämääni.

Ensinnäkin, kihloihin meni mies, jonka kanssa minun piti mennä vielä muutama vuosi sitten naimisiin. Erosimme kaikessa sovussa enkä minä enää halua hänen kanssaan naimisiin mennä, mutta... Silti. Hän on edelleen paras ja läheisin ystäväni. Hänen uusi puoliskonsa on mahtava nainen ja pidän hänestä myös. Olen viettänyt eromme jälkeen lukuisia iltoja sekä yhdessä että erikseen heidän kanssaan. Entisen kihlattuni uusi tyttö on mukava ihminen ja he ansaitsevat toisensa. Olen onnellinen, vilpittömästi. Mutta pahalta tuntui se, että istuin itse siinä skumppalasi kourassa ja puristin lasia mielessäni rikki. Olen niin yksin. Kai sitten sain ansioni mukaan siitä, kuinka huonosti eron aikaan kohtelin entistäni. Nyt oli minun vuoroni seisoa siinä keskellä iloa, nöyryytettynä ja ihan ihan yksin.

Avioliitto, asia johin uskon syvällä itsessäni enemmän kuin muuhun. Perhe, arvo jota kunnioitan eniten maailmassa. Rakkaus, ihmisen saavutuksista suurin. Ja mitä näistä kolmesta minulla muka on? Ei yhtäkään. Kumosin sitten hymyssäsuin skumpat, punkut ja rieslingit sellaista tahtia, että kotona olisi ollutkin jo ihme, jos en olisi itkenyt. Itkin kaikkea tuota, sitä kuinka on mahdollista etten ole saanut mitään noista kolmesta. Onko todella niin, että sitä mitä eniten toivoo ja arvostaa, ei voi saada? Sekö on sitten sitä kuuluisaa kipua joka jalostaa ja opettaa arvostamaan? Istuin tässä koneellani yöllä ja itkin. Eikä itkulleni ollut tulla loppua.

Toivon lapsia, perhettä, rakkautta ja kodin. Tiedän, että sellaista on olemassa. Olen nähnyt sen omin silmin. Mutta miksi se kaikki kiertää minua kaukaa? En ole ruma, vaan aika hyvännäköinen nainen. En ole tyhmä, vaan aika fiksu tyyppi. En ole tylsä, olen yleisesti ottaen porukan piristysruiske. En ole ahdasmielinen, vaan tykkään kokeilla asioita. En ole myöskään liian "villi ja vapaa", vaan uskon tavallisiin perusarvoihin ja perusasioihin arkea ja elämää kannattavana voimana. Siis, mikä menee toistuvasti vikaan?

Ja nyt itkettää taas.