Luottamus koostuu monista osa-alueista; minusta, hänestä, meistä ja muista. Siitä, että luottaa itseensä ja siihen mitä itse on. Siitä, että luottaa johonkin, joka vallitsee kahden ihmisen välillä. Siitä, että uskoo toiseen ilman suuria tekoja ja kauniita lauseita. Luottamusta on se, kun voi tukea toista ihmistä hänen vaikeuksissaan, ilman omaa epävarmuutta. Luottamus ja rakkaus ovat välttämättömiä tekijöitä parisuhteessa ja pakollisia komponentteja toinen toisilleen. Erityisesti sillon, kun on tavannut ihmisen, jonka kanssa haluaa olla onnellinen. –Näin teoriassa.

Käytännössä silloin, kun ihminen kuvittelee löytäneensä onnen, viedään se siltä jollain käsittämättömällä tavalla pois. Hyvin pienellä asialla, henkisellä astalolla, joka isketään suoraan kaulavaltimoon. Tarpeeksi usein kun se toistuu, sitä väistämättä lakkaa uskomasta todelliseen onneen. Onnistumisprosentit parisuhteissa ovat täysin onnettomat, kun kaikki ovat nykypäivänä niin helvetin rikki, hajoitettuja ja jollain tavalla pahasti satutettuja. Kaikkien suojamuurit voittavat Kiinan muurin kevyesti ja jokaisen suurin pyrkimys on suojella vain ja ainoastaan itseään. Jokainen kohtaamani mies tai nainen on saanut niin pahasti turpaansa (monet useaan otteeseen), ettei luottamusta toiseen enää vain ole olemassa. Ja jos onkin, sitä pidetään visusti piilossa ja vakan alla.

Sitten kohtaa ihmisen, joka paitsi ansaitsee luottamuksesi myös vaatii sitä. Yhtäkkiä olet tilanteessa, jossa ne rääpäleen kokoiset onnistumisprosentit ovatkin kiinni juuri siitä luottamuksesta, jota olet oppinut piilottelemaan, välttelemään ja kiertämään. Olet ihmisen kanssa, johon haluat luottaa kuin vuoreen. Vieressäsi oleva ihminen ansaitsee sen kaikin mahdollisin tavoin ja vaatii sitä, koska tietää sen olevan happipullo parisuhteen keuhkoille. Huono kielikuva, mutta jotain sen suuntaista. Totuushan oli minullekin joskus muinoin se, että luottamuksella parisuhteet pysyvät paitsi kasassa myös kehittyvät eteenpäin.

Vituttaa aivan sumeesti. Minua on lyöty ja potkittu, niin kauan että olen tajunnut, ettei ihmisiin kannata luottaa. Rakkauteen ei ainakaan, jos ihmisiin sitten. Ne arvet tuntuvat kasvoissani vieläkin, kehossani polttomerkki kirvelee ja sydämeni huutaa edelleen: älä luota! Mutta minä olen rakastunut ja haluan luottaa. Minuun ollaan rakastuneita, ja minulta vaaditaan luottamusta. Tämä parisuhde ei liiku senttiäkään ennen kuin minä luotan itseeni ja tähän suhteeseen. Vaan mistä minä muka oikein sen luottamuksen revin? Ei ole pohjalla mitään, ei yhden yhtä syytä, alkaa taas luottamaan.

Aika kuluu niin kovin nopeaan.

Huomasin, etten ole päivittänyt tätä aikoihin. En ole myöskään päivittänyt aikoihin osoitekirjaani, sähköpostiani, kännykän tekstiviestikansiota, olohuoneeni lehtikoria tai likapyykkiäni. Kaikkien edellä mainittujen lisäksi olen laiminlyönyt röyhkeästi lähes kaikkea, joka kuuluu omaan asuntooni. Miksikö? -Siksi, etten ole ollut kodissani.

Miksikö? -Koska olen rakastunut.

Apinasta sitten toden totta tuli vaikka mitä. Asiat vain naksahtivat paikalleen. Kuten edellä kirjoitin, olen hänelle jotakin upeaa, josta hän on iloinen. Hurjinta kaikessa on, että tunteet ovat hyvinkin molemminpuoliset. Olemme olleet yhdessä Lontoon matkasta lähtien kuin paita ja perse. Vietimme yhdessä joulukuun, välipäivät, uudenvuoden ja kaikki muutkin päivät. Tapasin hänen lapsensa, siskonsa, veljensä, tätinsä ja ystävänsä. Esittelin hänet siskolleni, ystävilleni ja vanhoille tutuille. Olemme olleet yhdessä matkalla, lenkillä ja sängyssä. Olemme viettäneet päiviä pelkästään rakastellen ja nauraen. Olemme viettäneet päiviä lasten kanssa yhdessä, leikkien, ruokaa laittaen ja arkea eläen. Olen sairastanut hänen nähtensä oksennustaudin ja nukkunut purentakisko suussani.

Suhteessamme on ollut ja on läsnä kaikki intohimo, joka siinä alkuvaiheessa kuuluukin olla. Suhteessamme ei ole käsittämättömiä ja epärealistisia vaatimuksia toiselle eikä omituisia ja absurdeja oletuksia siitä, millainen toisen kuuluisi. Tässä on vain kerta kaikkisen tasapainoisesti läsnä realismi ja intohimo. Ja tässä on niin perhanan hyvä olla, että mietin miten olen koskaan suostunut mihinkään vähempään, kenenkään kanssa? Mikään ei ole koskaan ollut näin absoluuttisen hyvää, ja samalla realistista.

Olemme nukkuneet vain muutaman yön erillään. Nyt olen ollut järjestelemässä käytännönasioita kotonani ja huomannut mitä kaikkea olenkaan laiminlyönyt. Se naurattaa. Olen kotona nyt, sillä nyt on myös se hetki, kun suunnittelemme yhteistä kotia. Näin nopeasti, kysyt mielessäsi. Kyllä, näin nopeasti, minä vastaan. Eikä ehdotus siihen tullut minulta, vaan häneltä.

Tiedän mitä monen mielessä liikkuu, enkä minä osaa antaa sellaista selitystä missään muodossa, että saisin ketään ymmärtämään miltä tämä tuntuu. Vastaan vain lyhyesti, tuntuu oikealta.

Siis ei ihana Lontoon Apina, jonka kanssa menee edelleen loistavasti, vaan Hra. Virtanen.

Mitä minä nyt teen? Virtanen täytti päiväni ja nauratti. Kannusti ja kirjoitti. Kommentoi ja loi. Virtanen oli inspiraatio, kurkistus ukkomiehen eloon ja oloon. Vanha herra sai minussa aikaan sympatiaa, vihaa, huvittuneisuutta, myötätuntoa, ymmärrystä ja ymmärtämättömyyttä. Kaikkea.

Ja nyt se vain otti ja lopetti. -Miksi?

Kuka noihin saappaisiin voi astua?

P.S. Apinasta lisää myöhemmin.